Katri Pajalan syksyn kurssit Auralan kansalaisopistossa kutsuvat osallistujia pysähtymään, etsimään, kokeilemaan ja innostumaan. Kierrätys, luonnonmateriaalit ja käsillä tekeminen yhdistyvät Katrin ohjauksessa kokemukselliseksi oppimiseksi, jossa tärkeintä ei ole valmis lopputulos, vaan matka – ja mitä siinä sattuu löytymään. Haastattelimme Katria syksyn kursseista.
Mikä inspiroi sinua opettamaan tätä aihetta?
Olen parantumaton puuhastelija, ja kaipaan aina jotain pikku projektia käsilleni tai vähintäänkin mielenpohjalle hautumaan.
Katri Pajala
Hyvin varustellussa askartelukaupassa minulta saattoi aikaisemmin homma lähteä aivan lapasesta, halusin heti aloittaa tuhat erilaista projektia ja hankkia tietysti välineet saman tien… rahanpuute onneksi usein pelasti ihan typeriltä hankinnoilta, mutta vähitellen minua alkoi myös ahdistaa uuden tavaran hankkiminen – onko se tosiaan välttämätöntä? Eikö hauskoja, oivaltavia, hyödyllisiäkin juttuja voi tehdä myös ihan vain jostakin, joka jää yli tai muuten käyttämättä?
Me elämme kaikenlaisen materiaalin ympäröimänä, melkeinpä siihen hukkuen, joten alkoi tuntua yhä hullummalta erikseen ostaa upouusia (usein vieläpä jostain hyvin kaukaa kuljetettuja) materiaaleja pikku puuhiini. Nykyisinkin tarvitsen toki uuden askarteluliimapullon tai vaikka vesivärisiveltimen silloin tällöin, mutta mitä enemmän olen lisännyt kierrätysnäkökulmaa projekteihini, sitä palkitsevampia niistä on tullut. Myös esimerkiksi lähiympäristön siivous on muuttunut ”aarteenmetsästykseksi”, kun katselenkin ympärilleni sillä mielellä, mitä hyödynnettävää materiaalia voisi löytyä. Näitä oivalluksia haluan jakaa eteenpäinkin, ja olen myös melko varma, että kaikilla kurssilaisilla on toisilleen samanlaista jaettavaa.
Mitä osallistujat yleensä yllättyvät oppivansa?
Kasvivärjäyksessä yllättävintä on varmaankin sen helppous. Minä haaveilin itse kasvivärjäämistäni langoista vuosien ajan ja aprikoin, voisinkohan oppia kasveilla värjäämistä ja kuinka paljon ja monenlaisia välineitä se vaatisi. Kunnes sitten päätin vain kokeilla, ja huomasin, että ”kotitarpeiksi” värjääminen onkin helppoa ja hauskaa. On aivan eri asia värjätä kasveilla 
isoja eriä vaikkapa kaupallisiin tarkoituksiin – silloin tosiaan tarvitaan paljon tietotaitoa, tarkkuutta ja välineistöäkin, että värjäyseristä saadaan tasalaatuisia. Mutta jos haluaa hyödyntää kaapinnurkissa pyörivät langanloput (tai vaikka parinsa hukanneen lapasen langat) johonkin hauskaan paikkausprojektiin, kasviväreillä lankamateriaaliin saa kauniin yhtenäisen ”väripaletin” suorastaan kädenkäänteessä ja melkein kokonaan kotikeittiöstä jo valmiiksi löytyvillä tarvikkeilla. Ja saapa vielä kaupanpäällisiksi nauttia mukavasta keräilyreissusta ja oppii tuntemaan lähiluontoaan paremmin.
Roska- ja kierrätystavarakursseja en ole vielä koskaan aikaisemmin päässyt pitämään. Niillä toivon osallistujien yllättyvän iloisesti samoista asioista, joista itsekin yllätyn aina uudelleen: miten satunnaiset löytötavarat yhtäkkiä alkavat ”puhua” keskenään, ja syntyy mielikuvituksellisia oivaltavia yhdistelmiä. Joskus se on melkein kuin taikuutta!
Kenelle kurssit sopivat?
On ehkä helpompi sanoa, että kurssit EIVÄT sovi henkilölle, joka haluaa saada valmiit tarvikkeet ja tarkat ohjeet valmiiksi pureskeltuina, suoraan nenän eteen kannettuna. Kaikilla syksyn kursseilla oman materiaalin kerääminen, valitseminen ja luova käsittely on isossa roolissa – alkusyksyllä kerätään ihan konkreettisesti retkillä lähiluonnossa, marras- ja joulukuun pimeydessä ollaan enemmän sisätiloissa ja valitaan materiaalit aikaisemmin keräämistäni aineistoista. Ohjaan parhaani mukaan, innostun ideoiden pallottelusta tavattomasti ja näytän esimerkkejä siitä, millaiset ratkaisut ovat toimineet minulla ja monilla muilla – mutta loppujen lopuksi jokainen osallistuja on itse oman projektinsa pääsuunnittelija ja työnjohtaja.
Mikä on paras hetki, jonka olet kokenut opettajana?
Hyviä mieleenpainuvia hetkiä on aina, kun opetellaan ja oivalletaan uutta, mutta eräs oikein koskettava hetki sattui nyt talvella värjäyskurssilla, kun ryhmän kanssa kerimme värjättyjä lankoja ja muistelimme, mistä mikäkin sävy oli lankaan saatu. Eräs ryhmäläinen oli talven mittaan joutunut elämässään käsittelemään isoa luopumista, ja hän kertoi, että erilaisista kävyistä oli hänelle tullut jotenkin sen surullisen kauden symboli – hän bongaili käpyjä niin kävelyretkillä kuin muutenkin, esimerkiksi kauniita kuvia erilaisista kävyistä osui silmiin vähän joka puolella. Tällä kurssilla oli tullut tutuksi lepän käpy, josta saimme upeaa vahvaa oranssinruskeaa sävyä. Varmaankin meillä kaikilla siinä pöydän ympärillä oli kyynel silmäkulmassa, kun hän suunnitteli, miten ottaa nyt tämän ihanan värin (ja hyvät muistot siitä, miten kävyt kerättiin ja langat yhdessä värjättiin) surullisenkin muistonsa osaksi, liittää langan raidaksi tekeillä olevaan käsityöhönsä, ja on sitten taas hiukan valmiimpi jatkamaan surullisesta kokemuksestaan elämässä eteenpäin. Luonnonmateriaalit ja käsillä tekeminen antavat aina iloa elämään, mutta lisäksi niiden avulla voi työstää hyvin raskaitakin kokemuksia ja muistoja.
Miksi juuri tämä taito on tärkeä elämässä?
Vaikkapa kasvivärjäyksen taitoa nykyihminen ei tietenkään tarvitse yhtään mihinkään! Mutta ajattelen, että oman ympäristön mahdollisuuksien huomaaminen, käsillä tekeminen, luova asioiden yhdisteleminen ja myös ryhmässä jakaminen ovat juuri niitä aivan perimmäisiä lajityypillisiä tarpeita, joita meillä ihmisillä on. Eikä tämä ole enää nykyään mitään hörhöjen haihattelua – mitä tarkemmin vaikkapa lähiluonnon hyvinvointivaikutuksia tutkitaan, sitä vakuuttavampaa dataa kertyy. Kun liikkuu lähiluonnossa aistit avoimena, opettelee tuntemaan keräiltävien kasvien kasvupaikat tai vaikka siivoaa itselle tärkeän luontokohteen roskista, ja vielä luovasti hyödyntää keräilemänsä materiaalit, antaa itselleen suuren lahjan. Omaan ympäristöön juurtuminen ja luovien ratkaisujen keksiminen käsitöiden parissa synnyttää hyvinvointia laajasti koko elämässä.
